Kuvittele, että sanoutuisit irti kohtuupalkkaisesta työstä. Ostaisit pakettiauton, johon pakkaisit välttämättömät. Lähtisit ajamaan maahan, jonka kieltä osaisit vähän enemmän kuin kauppa-asioiden verran. Aikoisit aloittaa uuden elämän. Työpaikasta olisi vain epämääräisiä lupauksia, asunnosta ei tietoakaan. Näin hollantilainen Barend eli Bart Braafhart lähti heinäkuussa 1999 Rotterdamista kohti Suomen Sallaa. Kohde oli tuttu pariltakymmeneltä lomamatkalta. Perillä Braafhartia odotti kourallinen tuttavia. Tai eivät he tosissaan
osanneet odottaa, vaikka hän oli vihjannut ryhtyvänsä sallalaiseksi. Olihan höyrypäitä turisteja nähty. Braafhart tuli ensimmäisen kerran Suomeen 1978 nuorena opettajana. Hän oli veljensä kanssa matkalla Ruotsiin. “Veli sanoi, että onhan Suomikin olemassa. Käydäänkö katsomassa?”
Jo ensireissulla miehet pistäytyivät Sallatunturilla. Päiväkirjaansa Braafhart kirjoitti: ehdottomasti paikka, johon on palattava. Mielen valtasi tila, jota hän ei ole saavuttanut muualla. Luontoihmistä viehätti, kun metsässä sai kävellä vapaasti. “Hollannissa mennään aina asfaltoituja teitä eikä niiltä saa poiketa. Villiä luontoa ei ole”. Braafhart alkoi käydä Sallassa jopa neljästi vuodessa. Rotterdamissa Braafhart työskenteli ala-asteen opettajana ja vararehtorina. Hän olisi halunnut tehdä työnsä hyvin mutta turhautui: oppilasmäärä kasvoi, mutta rahat vähenivät. Kerran kun Braafhart käveli luokassa, eräs poika pyysi, että hän menisi istumaan. Poika ei voinut kirjoittaa, kun pöytä heilui niin pahasti. Lattia oli olematon. “Sanoin esimiehelle, että nyt riitti. Jos lapsille ei ole tarjota kuin kehitysmaaolot, lähden”. Ja hän lähti – ja muutti Sallaan.
Koska raha oli ansaittava ja Braafhart tunsi matkailua, hänestä tuli alan monitoimimies. Ensimmäiseksi hän valokuvasi turisteja Sallan Poropuistossa. Sitten hän pääsi Sallatunturin Tuville muun muassa lunta luomaan. Välillä hän opetti hollantia matkailuväelle. Pari vuotta sitten hän oli muutaman kuukauden työttömänä ja tietysti allapäin. “Kun tilillä oli kaksi markkaa 65 penniä, mietin, lähtisinkö sittenkin takaisin Hollantiin”. Asiat kuitenkin järjestyivät. Nyt hän työskentelee matkailukoordinaattorina Koillis-Suomen alue-keskuksessa. Hän kehittää yhteistyötä Sallan, Kuusamon, Posion ja Taivalkosken välillä. Hollantilaisryhmille Braafhart on ollut mukana suunnittelemassa ohjelmaa, ja Sallassa tiedetään, että hänen ansiostaan moni hollantilainen palaa. Yksi tähtihetkistä koitti viime tammikuussa, kun Lapin Kansan lukijat äänestivät hänet Vuoden lappilaiseksi. Pari päivää hän istui yötä myöten puhelimessa, kun hollantilaistoimittajat haastattelivat häntä. “Joku vitsaili, että edes Jorma 0llila ei ole saanut radiossa niin paljon aikaa kuin Bart”.
Oli Braafhartilla Sallaan vielä yksi side -oma poro. “Seitsemän vuotta sitten kysäisin, voisinko ostaa poron. Mistä lieneekin juolahtanut mieleen”. Paliskuntain Yhdistykseltä heltisi lupa, jolla turisti sai ostaa poron. Korvamerkintäoikeutta hän ei saanut eikä tiennyt, mikä eläimistä oli hänen. “Omistaja sanoi, että yhdellä pikkuporolla on tapana sännätä nopeasti tokan läpi. Se on sinun”. Porolle piti keksiä nimi. Hollannissa Pyhä Nikolaus tuo lapsille jouluna lahjoja mustan apulaisensa kanssa. Koska poro on tumma, siitä tuli apulaisen
mukaan Zwarte Piet eli Musta Pietu. Braafhartia alettiin kutsua Pertti Poromieheksi. Hän on yrittänyt kesyttää Pietua pulkan eteen, sillä se on vahva ja nyt myös lihava. “Hollantilaisturistit syöttävät Pietua hyvin. Mutta kun se näkee minut köyden kanssa, se ottaa jalat alleen”.
Courtesy: https://www.hs.fi/
Hanna Lehto-Isokoski (Helsingin Sanomat, Julkaistu: 15.7.2003 3:00)
https://vnf.nu/aviisi-archief/Aviisi-2003-4.pdf
Arnold Pieterse
